Maailman toiselle puolen...: toukokuuta 2012

Siispä kotiin on saaavuttu 5.5. ja loppumatkasta ei jäänyt kuin loistavia muistoja. Toivottavasti myös elinikäisiä kavereita.

Purjehtimaan siis lähdettiin St. Marteenin saarelta ja ensimmäinen etappi oli St. Barthelemy. Siellä yövyttiin ankkurissa ja tutustuttiin hiljalleen toisiimme. Lähtö St. Marteenilta viivästyi muutaman päivän, joten oltiin ehditty hieman tutustua jo aiemmin. Käytiin porukalla illastamassa ja kiertämässä saarta taksilla. Eipä ollut tämäkään saari ihan opiskelijoille tehty. Oluesta sai pulittaa pahimillaan 7€! Toisena yönä lahdimmekin suunnistamaan kohti Virgin Gordaa, yhtä Brittein neitsyt saarten saarista. Nautittiin karibian lämmöstä ja viimeisestä tukevasta alustasta. Kahteen viikkoon, kun ei ollut edessä muutakuin vettä - niin pirusti suolaista vettä.

Atlanttia lähdettiin ylittämään 30.4. Päivä alkuperäisestä aikataulusta jäljessä. Ensimmäiset päivät sujuivatkin todella hienossa tuulessa ja ilman ongelmia. Mitä nyt muutaman henkilön sairastaessa merisairautta. Ei kuitenkaan mitään vakavaa. Vahtivuorot pyörivätt yksi kerrallaan ja porukka hitsautui paremmin yhteen. Purjelaivasäätiön sivuilla olevista blogeista saa ihan hyvän kuvan millaista se elämä laivalla oli. Matka taittui parhaimillaan 177nm (327.8km) päivä vauhdilla. Neljä vuorokautta ajettiin koneella, kun tuulta ei vain yksinkertaisesti ollut.

Azoreille saavuttiin aamusta ja tunnelma oli todella mahtava. Hieman haikeanakin. Suurin osa porukasta, kun lensi Azoreilta Suomeen. Viimeistä iltaa päästiin kuitenkin viettämään yhdessä. Azoreilla oltiin yhteensä viisi päivää, ennenkuin jatkettiin matkaa kohti Irlantia. Azoreilla vuokrattiin kimpassa auto, jolla kierrettiin Faialin saari. Azoreilta jäi kyllä todella hyvät muistot ja yllätyksenä tullut todella alhainen hintataso. Tuliperäiset saaret olivat todella vehreitä ja maisemat jylhät. Ehkä joskus tie vie sinne takaisin, ehkä jopa toisella veneellä...

Uutta miehistöä ja päällystöä alkoi valumaan paikalle ja juuri, kun olimme lähdössä, niin Vahinen startti teki tenän. Ei muutakuin huoltomiestä paikalle ja taas oltiin myöhässä aikataulusta. Vanha rouvakin olisi halunnut ilmeisesti jäädä Azoreille. Ensimmäisenä päivänä ajeltiin koneella, mutta nähtiin valaita. Sitten alkoikin tuulla ja sopivasti myötäisestä. Vauhtia saatiin ja Vahine oli elementissään. Voi jukolauta sitä fiilistä, kun surffaa isoa maininkia 65 jalkaisella veneellä!! Jokaisella meistä oli omat hetkemme ruorissa ja vauhti ennätykset senkuin paukkui. 4 vuorokautta sitä kesti, mutta matalapaine alkoi uhkaavasti liikkua meidän päälle. Tuuli yltyi hetkessä kohti myrsky lukemia ja vettä alkoi sataa. Samassa lämmityslaite hajosi. Ilma kylmeni huomattavasti ja tuuli kääntyi vastaiseksi. Koneella ajettiin ja purjeet oli reivattu niin pieniksi kuin mahdollista. Tuulta oli pahimillaan 28m/s ja mainingit n.8 metrisiä. Matka ei enää taittunut ja Irlanti tuntui olevan todella kaukana. Helpolla oltaisiin päästy vaikka Ranskaan, mutta se nyt ei ollut vaihtoehto. Tunnelma veneessä alkoi latistua. Märkiä vaatteita, märkiä ihmisiä. Kylmyyttä ja kurjuutta. Yritin pitää positiivista mielialaa yllä parhaani mukaan. Itku ja hammasten kiristys, kun ei hirveästi auta. Olen ollut tähän päivään mennessä pahemmissakin paikoissa, joten ei hätää. Sitten, jos oikeasti ollaan hädässä, niin murehditaan sitten. Asenteellani kuulemma pääsee pitkälle, mutta olen jo käynyt niin pitkällä kuin Suomesta pääsee, mutta tätä siinä ei varmaankaan tarkoitettu.

Kaikki kuitenkin päättyi hyvin ja Irlantiin päästiin. Kukaan ei myöhästynyt lennoiltaan ja kaikki olivat kunnossa. Crosshavenin pikku kylä Corkin lähistöllä tuli tutuksi, kun matkaa ei päästy jatkamaan Dublinia kohti. Bussilla sinne mentiin. Pari päivää Dublinissa ja Guinnesia napaan. Mukava kaupunki ja voin suositella kaupunkilomakohteeksi. Paljon pubeja ja rasvaista ruokaa. Dublinista - Helsinkiin ja mukavaan keväiseen suomeen. Kavereita näin Henry's pubissa, johon olivat eksyneet keikalle. Kiitoksia Slap Bettylle unohtumattomasta Suomeen paluusta. Kerrankin kunnon live musiikkia.

Launtaina 5.5 oli lento kotiin. Kembolandiaan. Helsingin ihmeet tuli nähtyä ja muutinkin suunnitelmiani ja hyppäsin yöjunaan. Äidille en ilmoittanut mitään. Halusin yllättää ja oikein kunnolla. "Pim pom" sanoi ovikello hieman yhdeksän jälkeen aamulla. Kylmässä Kemissä tuntui ydinräjähdystä vastaava lämpöreaktio, minkä Äidin halauksesta lähti. Olin KOTONA!

Loppuun haluaisin kiittää kaikkia lukijoita. Tuttuja ja tuntemattomia. Nyt alkaa sitten kuvien seulonta... Tässä nyt muutama loppupätkästä.